Me täällä kuutamon alla

// Täällä siis London Kingdom, Frosting ja Queen Isabella II


Kuulen vaimeaa lintujen laulua ja tunnen allani kostean ruohon. Maa oli viileä ja tuntui epämukavalle. Raotan varovasti silmiäni ja kirkas aurinko sokaisee minut hetkeksi. Räpyttelen silmäni auki ja näen edessäni puun rungon. Ylläni suuret vaahteran oksat kohosivat kauniisti kaarelle ja niiden päässä kasvoi tuuheana pusikkoja suuria kellertäviä lehtiä. Siirrän päätäni ja hätkähdän nähdessäni suuren rautaportin, joka kohosi korkealle ylös. Nousen varovasti ylös, sillä olen vielä pienessä lääketokkurassa. Jalkani tuntuvat heikoilta, enkä pystynyt kunnolla kävelemään. Huomaan että portti jatkui jatkumistaan molempiin suuntiin, joten en vaivautunut etsimään ulospääsyä. Missä olen? Tuijotan ympärilleni ja pääni lyö tyhjää. Miten pääsen takaisin, sinne mistä tulin

Lähden kävelemään vain jonnekkin. En tiennyt mitä kohtaisin tai minne menisin, mutta toivoin löytäväni jostain muita hevosia tai ihmisiä. Ihmiset olisivat parempi vaihtoehto. He voisivat viedä minut takaisin tallille, jossa voisin jatkaa normaalia elämääni. Näen edessäni vain tyhjää luontoa. Puita, jokia, vuoria... Kuulen lintujen vislauksen ja jotain kaukaisia ääniä vuorilta. Vuoret olivat kuitenkin niin kaukana, etten viitsinyt lähteä sinne asti. Päädyin viereiseen metsään, joka oli tiheä ja illan hämärtyessä pimeäkin. Oli se parempi vaihtoehto, kuin jäädä paikoilleen seisomaan.

Tunsin ilman viilenevän ja alkoi tuulla. Aika dramaattista, heti kun astuu pimeään metsään. Minut valtasi paha tunne ja olin varma ettei siitä seuraisi hyvää. Sammal tuntui pehmeältä kavion alla, mutta oksat raapivat kylkiäni, kun kuljin metsässä. Säpsähdän, kun lintu lentää oksalta ja lehdet kahisevat aavemaisesti. Ei olisi todellakaan pitänyt tulla tänne. Haukon henkeä ja kokoan itseni henkisesti. Kuljen metsässä aina vain syvemmälle. Tajuan hetken päästä, että olen eksynyt. En tiennyt mihin suuntaan jatkaisin. Lisäksi tunsin vatsani tyhjäksi ja nälän tunne hiipi mieleeni juuri sillä hetkellä. Laskin pääni maan tasolle ja katsoin sammalta. En ollut koskaan maistanut sitä, mutta nyt oli vain pakko. Otan aivan pienen palan suuhuni ja rikon sen hampaillani palasiksi. Se maistui oikeastaan märälle tuoreelle heinälle, jossa oli pieni sivumaku. Hieman kitkerä. Mutta tuo pieni määrä ei vienyt nälkää. En kuitenkaan ollut halukas syömään sitä.

Herään hieman tokkuraisena. Tunnen, kuinka kavioni ovat osittain vedessä. Tunnen allani rutikuivan, hienon hiekan, joka ei ole mikään paras makuualusta. Raotan hieman simiäni, ja aurinko pistää ikävästi silmiini. Yritän nousta, mutta jäseneni eivät tottele, joten jään makaamaan. Missä olen? Pääsenkö ylös? Kuolenko minä?. Liuta ajatuksia pyörii päässäni. En kuitenkaan mieiti niitä, vaan koetan päästä ylös. Ensimmäisellä kerralla pääsen melkein makuulleni, mutta voimani eivät riitä. Toisella kerralla pääsen makuuasentoon, ja sitä kautta ylös. Tuntuu, kuin jalkani olisivat makaroonia ja maailma pyörisi. Hetken seisottuani saan kuitenkin setvittyä pääni, ja lähden varovasti hoipertelemaan pieniä askeleita.

Saavun suuren portin luo. Se tuntuu jatkuvan molempiin suuntiin aivan tolkuttoman pitkänä, mutta en viitsi mennä tutkimaan. Katson taivaalle, ja aurinfon eteen alkaa keräytyä tummia pilviä. Kohta siis alkaisi sade, ehkä jopa ukkonen. Kotona minut olisi heti haettu sisään, mutta ei nyt. Lähdin kävelemään vailla suuntaa, etsimään edes jonkinlaista suojaa.

Olen metsässä. Ympärilläni on tuhansittain puita, ja jalkojeni alla on sammalta. Huomaan vähän matkan päässä luolan. Menenpäs sinne. Jos sieltä löytyisi suojaa. Saavun luolan luokse. Se näyttää asumattomalta, joten päätän asettua sinne. Käyn makuuasentoon ja nukahdan pian.

// Sori tällänen pikaroolaus tuli vähän kiire!

Raotin silmiäni ja päätin nousta ylös. Nousin ylös. Päätin syödä ruohoa joten laskin pääni maan kamaralle ja rupesin mässäämään heinää. Huomasin kauniin metsän. Se loisti kauniisti kuun loistamassa valossa. Se oli niin kaunis. Sen korkeat puut olivat kauniita ja siellä tulikärpäset lenteli. Oli mukavan pimeää. Onpa kaunis metsä. Se on kerrassaan upea. Se houkuttelee minua Rakastan metsää niin että päätin kävellä sinne. Otin askeleita varovasti eteenpäin. Uskoin silti että metsässä olisi vaaraa. Kävelin metsän rajalle. Kuulin syvempää rapinaa ja rouskutusta. Olin niin utelias että päätin mennä äänen luokse. Linnut lauloivat metsässä.

Kävelin varovasti puiden välissä rapinan luokse ja huomasin hevosen. Hän söi sammalta ja katsoin hänen selkänsä takaa. Hän söi sammalta SAMMALTA. Katsoin oudosti hevosta. Jos olisin ihminen oisin vain lyönyt käteni otsaani, mutta en ollut ihminen. "Moi olen Queen Isabella II sano vain Bellaksi. Kerron vain yhden asian tuossa sinun vieressäsi on ruohoa" Sanon ääneen ja rupean syömään. Nauroin ääneen samalla kun söin.

//Sori kun on lyhyt. Liina halusi äkkiä kirjottamaan//

Hätkähdän yllättävää ääntä. En kuullut toisen tuloa. "Ai niin onkin". Vastaan hieman nolona ja nappasin tupon ruohoa suuhuni. Se maistui yllättävän hyvältä. Kuin olisin ollut syömättä viikkoja. Katsahdan vierasta hevosta, joka sanoi itseään Bellaksi. "Olen London Kingdom, mutta kutsutaan Valluksi". Olen hieman hämilläni tästä paikasta ja tuosta hevosesta, joka oli tupsahtanut siihen kuin taivaalta. En tuntenut sitä, enkä voinut tietää mitä se aikoi. Päätin kuitenkin luottaa häneen jollain tasolla. "Mikä tämä paikka on?" Kysyn varoen ja vilkuilen ympärilleni.

Metsä oli muuttunut tummaksi ja ympäriltä kuului ääniä. Se tuntui kammottavalta. Kuin olisi ollut kummitusluolassa, muttei luolassa vaan metsässä. Nostan päätäni ylemmäs ja katselen ympärilleni. Kellanruskeat lehdet humisivat tuulessa. Tunsin väsymyksen jäsenissäni ja katson Bellaa odottaen vastausta.

Kauan joudun olemaan täällä? Pääsenkö edes koskaan pois? Halusin näihin kysymyksiin vastaukset ja pian. En tiennyt mikä tämä paikka oli, kuinka tänne päädyin ja miksi. Olinko tehnyt jotain väärää. Vai... olinko kuollut?! En tosin ollut varma onko tämä paikka taivas vai helvetti. En osannut sanoa. Maisema näytti kivalta, mutta se nälän ja väsymyksen tunne.

Frosting

Tunnen silmäluomieni läpi kuinka aurinko paistaa suoraan minua kohti. Haukottelen, ja avaan silmäni. Katson hädissäni ympärilleni. Missä olen?? Sitten muistan, että olen Wexanic-nimisellä saarella, joka on keskellä ei mitään. Nousen varovasti ylös, ja ravistelen koko kehoani. Vasta nyt huomaan, kuinka nälkä minulla on. Vatsani kurisee ja murisee. Minulla on nälkä.Päätän mennä syömään ja juomaan jotain. Jos vain sitä syötävää löytyisi.

Olen hortoillut metsässä vähän aikaa. Olen väsynyt, sillä olen syönyt viimeksi ennen sieppaamistani. Katselen ympärilleni. Edessäni levittäytyy kilometreittäin metsää. Näen ruohoa, sammalta ja joe... Joen? Minulla on hirveä jano, joten laukkaan suoraa sinne. Juon todella paljon. Vesi tuntuu ihanalta, kuin se elvyttäisi minut ja antaisi lisävoimia. Nostan päätäni, kun kuulen pusikosta rapinaa. Jännitän jokaisen lihakseni, mutta pusikosta hyppiikin vain kani. Se katsoo minua suurilla, mustilla silmillään ja pomppii pois. Alan syömään ruohoa. Minusta tuntuu, kuin viettäisin oikean hevosen elämää. Juuri tälläistä sen pitää olla!

Olen ollut niityllä todella kauan. Nyt olen ihan täynnä ruohoa. Se on hyvää, vaikkakin sitä ensimmäistä kertaa syön. Kunnolla. Otan pienen, nopean laukkaspurtin joen äärellä. Tämä vasta on hevosen elämää!

Naurahdan kun ori sanoi nolostuneena "Ai niin onkin". Otan lisää ruooa suuhuni kunne tämä sama ori sanoi "Olen London Kingdom, mutta sano Valluksi" Vastasin Vallulle. "Okei Vallu. On hauska tutustua". Tepasteli paikoillani, kun sätkähdin rapinaa joka kuului pensaasta. En ollut varma mikä siellä oli, mutta toivoin parasta. Katsoin puskan taakse näin pienen pupu emon poikasineen joella. Vallu katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi "Mikä tämä paikka on?" vastasin orille "Tämä on saari jonka nimi on kuulemma Wexanic ja olemme kai saarella vankina. Mennäänkö yhdessä niitylle" Odotin orin vastausta ja katsoin saman puskan taakse. Huomasin kauhuissani susia jotka söivät pieniä kaneja.

Maa oli veressä kunnes susilauman johtaja katsoi meihinpäin muristen. Huusin Vallulle "NYT MENNÄÄN TUOLLA ON SUSIA JA NE TULEVAT TÄNNE PÄIN" Lähdin kovaan laukkaan johonkin suuntaan ja toivoin pääseväni niitylle Vallu mukana, koska olisi hirveää jo hän kuolisi.

Tunnen allani kylmän ja kostean kiven. Koko kehoni on ihan jumissa, sillä en ole ennen nukkunut näin kovalla alustalla. Kotona minulla oli aina 30cm purua karsinassa. Venytän jalkojani, ja ähkäisen. Olen ihan töttöröö. Silmäni ovat vielä hieman sumeat, ja tunnen, kuinka kehoni on veltto. Lasken varovasti pääni kovalle alustalle, ja huokaisen. Miksi minut tuotiin tänne? Miksen olisi voinut jäädä omaan, rakkaaseen talliini? Miksen olisi voinut viettää normaalia elämää?

Nuo kysymykset pyörivät päässäni koko ajan. Jos olisin jäänyt sinne, en olisi saanut viettää kunnolla oikeaa hevosenelämää, mutta jos olisin jäänyt, ihmiset olisivat huolehtineet minusta. Tänne tulemisessa, ja sinne jäämisessä oli molemmilla huonot puolensa. Nyt saisin ainakin olla hevonen. Ei tarvitsisi mennä laukkaradoille, eikä olla pelkästään hiekkatarhassa.

Nousin varovasti, sillä kivialusta oli liukas, ja värisytin koko kehoani. Tämän jälkeen katsahdin luolan oviaukolle päin, ja näin asian, mitä olin vihannut koko elämäni: sateen. Sade pisteli inhottavasti, sillä minulla oli herkkä iho, ja kasteli kokonaan. Huomasin, että minulla oli jano, ja hirveä nälkä. Huokaisin, olisi siis pakko mennä tuonne sateeseen.

Astelen reippaasti luolan suulle, ja pysähdyn siihen. Laitan turpani ulos sateeseen, ja huomaan, että se on lämmintä. Tulen kokonaan ulos luolasta sateeseen, ja huomaan, että sadehan on kivaa! Hyppään pystyyn, ja kauhon etujaloillani ilmaa. Hirnahdan kovaa, ja laskeudun alas, ja alan etsimään juotavaa ja syötävää.

Oli alkanut tuulemaan ja tuuli toi mukanaan metsän keskeltä erilaisia ääniä. Nostin siron pääni ylös ja jäin kuuntelemaan ääniä. Bella katseli jotain omiaan, kunnes huusi jotain susista. Olin itsekkin haistanut ne ja kuullut ääniä, mutten ollut varma missä ne olivat. Nyt näin niiden tulevan lähemmäs ja katson niitä hetken. Puhallan jo lämmintä ilmaa sieraimistani, kuin pelleilläkseni villieläinten kanssa. Nyökkään susille, jotka hiipivät kohti. Säntään Bellan perään ja pukitan samalla susiin päin. Tiesin että olen nopea, nopeampi kuin nuo sudet yhteensä. Hankalampi maasto toi lisää haasteita, muttei vaikeuttanut matkaani. Saavutin Bellan nopeasti ja jatkoin laukkaani hänen rinnallaan. Heittelin samalla päätäni ja katsoin taakse. Sudet olivat jättäytyneet taakse joten hiljensin vauhtia ja pian laukkani muuttui lennokkaaksi raviksi. Pieni laukkapyrähdys teki ihan hyvää, varsinkin kun ilma oli alkanut viilentyä. Pysähdyimme Bellan kanssa vähän matkan päähän ja katsoin vielä taakse. Sudet olivat poissa. Pysähdyin Bellan viereen ja tarkkailen vielä selustaani. Toivottavasti ne eivät palaisi.

Haistan jotain. Metsästä tulee tuulen mukana erilaisia ääniä ja hajuja. Terästän hajuaistiani, ja haistan hennosti hevosen. Haju tulee kuitenkin niin voimakkaaksi, että epäilen, josko siellä olisi kaksi hevosta. Tai enemmänkin. Haju voimistuu, joten ne tulevat tänne päin. Päätän mennä katsomaan, onko siellä jotain.

Kävelen tahdikkaasti suuntaan, josta tuulee. Haistelen vielä vähän ilmaa, ja haistan myös jotakin muuta. Tarkemmin ajatellen, se haisi ihan hirveltä. Vilkaisen taakseni, ja huomaan hirven sekä sen vasan noin kymmenen metrin päässä minusta. Sisimpäni täyttää kauhu, ja lähden juoksemaan minkä jaloistani pystyn. Maastossa on paljon heinikkoa, joten joudun etenemään varovaisemmin. Vilkuilen koko ajan taakseni. Kun päätän, että vaaraa ei enää ole, seisahdan, ja huokaisen. Katson eteenpäin, ja huomaan kaksi eläintä. Kaksi hevosta.