Death Road

// Inka ja Frosting //

London Kingdom

Ilta alkoi jo hämärtää. Auringon painuessa kävelin hämärtyvää hiekkatietä. Suuri portti, josta olin aikaisemmin tullut sisään oli jäänyt taakse.

Ilma oli viilentynyt huomattavasti ja puiden latvat taipuivat tuulen puhaltaen niihin voimakkaasti. Tilanne oli jopa aavemainen ja se sai minut varuilleen. Pöllö huhuili jossain metsässä, joka sai jännitettä entistä tiukemmalle.

Tämä paikka tuntui hylätyltä. Varsinkin silloin, kun saavuin ainakin 100 vuotiaan talon luo. Se oli romahtanut melkein täysin. Ainoastaan yksi seinä oli enää pystyssä. Tuuli oli yltynyt erittäin kovaksi ja tie oli päättynyt tälle talolle. Edessäni oli vain metsää. Tiesin, että metsässä kulkemien voisi olla todellakin riski tälläisellä ilmalla, mutta etsin suojaa enkä löytänyt sitä täältä.

Metsä oli vieläkin pelottavampi. Nyt ne tuulessa nuokkuvat puut olivat yläpuolellani ja uhkasivat kaatua. Tämä oli kerta kaikkiaan huono idea. Vaelsin metsässä jonkin aikaa, kunnes saavuin pienen kallion luokse. Se oli keskellä metsää, eikä sillä kokoakaanollut paljoa. Se kävi kuitenkin paremmin suojaksi kuin metsä. Menin kahden suuren kiven väliin, niin ettei tuuli enää puhaltanut niin inhottavasti päin.

Aurinko alkoi jo laskeutua mailleen kävellessäni rantaa pitkin. Yritin löytää jotakin tietä, mikä veisi mahdollisen suojan luo. Lintu lehahti lentoon pusikossa, ja salamannopeasti olin stepannut kaksi metriä kauemmaksi. Oikeasti, säikyinkö jokaista yllättävää asiaa?

Jatkoin matkaani vähän aikaa, kunnes ranta loppui. Vasemmalla oli hiekkatie, jota reunustivat puut. Edessäpäin oli vain heikosti erottuva polku. En pidä tarpomisesta missään pusikossa, joten valitsin hiekkatien.

Tuuli voimistui. Puiden latvat taipuivat tuulen voimasta. Olisi löydettävä suoja, ja äkkiä. Tie alkoi kaartua hieman vasemmalle päin, ja seurasin sitä. Saavuin vanhan, melkein romahtaneen talon eteen. Vain yksi seinä talosta oli pystyssä. Mitä nyt tekisin, suojaa ei näkynyt, ja tuuli sen kuin yltyi. Tie loppui tuohon taloon. Katselen harmistuneena maahan, ja nään siinä joitakin jälkiä. Tarkemmin katsottuna, nehän ovat kavionjälkiä! Täällä olisi siis myös toinen hevonen. Hirnahdan niin kovaa kuin pystyn, ja jään odottamaan vastausta. Kun vastausta ei kuulu, lähden seuraamaan jälkiä. ne vievät metsään.

// Sori kun näin lyhyt! Ja liina, jos nää vois sit tavata?

Tärisin paikallani ja hoin mielessäni en kuole tänne, en kuole tänne ja saatoin vain toivoa ettei se toteutuisi. Lämpötila oli laskenut hurjasti eikä kotona ollut koskaan näin kylmä. Kauempana metsässä jokin puu jo räsähti katki tuulen voimasta. Vain hullu liikkuisi tällä säällä ulkona, joten minä taisin olla hullu.

Hetken tärinän ja hytinän jälkeen haistan tutun hajun. Se tulee metsästä päin. En osaa yhdistää sitä mihinkään muuhun, kuin toiseen hevoseen. Mutta kuka sieltä sitten tulee? Onko täällä mukamas joku toinenkin hullu? Kysymykset vaivasivat päätäni, kunnes päätin kertoa toiselle missä olen. Hirnuin niin kovaa, kuin kurkustani lähti, sillä en tiennyt kuinka kaukana toinen oli.

Olin seurannut jälkiä jo hetken. Yhtäkkiä kuulin kovan rysähdyksen, ja nostin pääni salamana ylös. Rentouduin hieman, sillä puu olikin vain katkennut. Ilma oli kylmennyt aika paljon, ja kaipasin kotiin, omaan lämpimään karsinaani. Hastelin maata, ja nenääni leijui tuttu tuoksu. Olisiko täällä sittenkin toinen hevonen? Toivottavasti siellä olisi joku toinen Mietiskelin ajatuksiini vajonneina.

Kävelin vielä vähän matkaa, ja kohta jo kuulinkin, miten joku hirnui. Se oli hevonen! Jännitin lihakseni, ja vastasin takaisin todella kovalla hirnunnalla. Lähdin ravissa etsiskelemään toista. Haistelin ilmaa, ja katselin maata, jos siinä näkyisi jonkinlaisia kavionjälkiä. Maassa erottuu heikosti joitakin jälkiä. En tunnista mitä ne ovat.

Huomaan näkökentässäni jotakin harmaata. Siristän slmiäni, ja huomaan, että se on jonkinlainen luola tai vastaava. Löysin suojan!

Lähden laukkaamaan kohti luolaa. Luolan suuaukolla pysähdyn, ja hämmästyn. Nään toisen hevosen.