Kun polkumme kohtaavat

// Stardustymato ja Voyager tänne


Helenia Jääntytär

Viikot olivat vierineet, ja hiljalleen tämäkin tiukkapipoinen tamma oli lopettanut ajattelemisen siitä, mitä se tällä saarella teki, ja keskittyi selviytymään. Voikon itseluottamus oli alkanut korventua, kuin jokin söisi Helenin sisintä. Sen myös huomasi: vaikka se yhä oli kaunis, tamman kylkiluut olivat selvästi esillä, karva oli likaista ja harja ja häntä olivat takussa. Helen ei siis todellakaan elänyt missään priimuskunnossa, pikemminkin päinvastoin. Ja kaiken sen kunniaksi, kirsikkana kakun päällä, nyt se oli eksyksissä sademetsässä, jossa vettä ei löytynyt ja kasvit olivat tuntemattomia syötäviksi.

Tamma päästi turhahduttavan puuskahduksen. Voikon äänestä saattoi kuulla monia sen tämänhetkisiä tuntemuksia, kuten pelkoa, jännittyneisyyttä ja vihaa. Helen ei todellakaan siis ollut laatukunnossa - silti se hehkui sitä tempperamenttisuutta ja kauneutta, mitä tammalla aina oli ollut.

Miksi ihmeessä olin niin tyhmä, että jätin niityn jossa oli ruokaa ja tulin tänne sen toivoasa, että löytäisin vettä? Voikko ajatteli vihaisena. Maa oli kosteaa ja kävely oli rankkaa, eikä se kohentanut tamman mielialaa. Läheisestä puskasta kuului rapinaa. Tamma höräytti korviaan ja sen katse kiinnittyi saniaismättääseen. Toivoton hörähdys lipesi tamman turvalta, kun saniaisten seasta pyrähti värejä hehkuva lintu. Löytäisimpä edes seuraa.. Suru oli alkanut vallata osan tamman mielestä - seurallinen tamma vietti aivan liian vähän aikaa toisten hevosten seurassa. No, eipä selviytymisen saarella paljon ollut rupateltavaa. Helen vain kaipasi lohtua, ja jotakin jonka kanssa yrittää selviytyä yhdessä.

"Ehkä tästä vielä selvitään..", voikko totesi ympärilleen vilkaisten, "Jos sitä vettä löytäisi. Kieleni tuntuu soralta ja hiekalta." Tamman korvat värähtelivät, ja takkuinen häntä laahusti matalalla, vaikka se korkealle oli kiinnittynytkin. Samalla kulkiessaan eteenpäin tamma mietti - kuinka kauan se enää selviytyisi?