Behind the curtains of night

[Zaaga kera Helenin]


Morderczy

Yö. Pimeyden verhot kietoivat ruunikon orin otteeseensa tähtien soittaessa surumielisiä laulujaan. Päivisin keväinen, vehreä niitty oli muuttunut usvaiseksi ja aavemaiseksi. Paksun sumun keskeltä oli vaikeaa nähdä eteensä, jopa kuu oli mennyt pilvien taa pilottaen kasvonsa ja itkeäkseen. Painostava hiljaisuus, ei äännähdystäkään. Mustat kaviot loivat painaumia ruohon keskelle Myzin kulkiessa hiljaa, vaitonaisena. Eilinen oli tuonut uusia tuulia orin elämään, uuden kodin tältä oudolta, ennestään tuntemattomalta saarelta josta Myz ei tiennyt mitään muuta kuin sen, ettei pois noin vain päästy.

Myz oli viime yönä herännyt suuren rautaisen portin juurelta jalat väsyneenä matkasta, jonka oli joutunut suorittamaan päästäkseen saarelle, vieläpä vasten omaa tahtoaan. Mutta ehkä näin oli parasta, jättää kaikki muistot entisestä elämästä. Vaan mikä odotti Myziä täällä? Sitä oli mahdotonta ryhtyä arvailemaan - asuttaisiko saarta eläimet, vai kenties ihmiset? Kaikkialla oli niin tyyntä ja tyhjää, ettei ori ollut varma olisiko täällä sittenkään ketään tai mitään muuta kuin loputon taivas ja sumu, joka ei ottanut lähteäkseen.

Toisinaan Myz pysähtyi vain haistellakseen ilmaa. Ilmassa ei kuitenkaan tuntunut mitään poikkeavaa tai mitään, joka olisi saanut Myzin huomion. Ori vain käveli kävelemistään. Hän ei ollut väsynyt, olihan ori valvonut viimeyönäkin ja päivällä nukkunut suuren tammipuun katveessa. Suuren hevosen takaa kuului rääkäisy. Korvat kääntyivät äänen suuntaan ja tummat silmät erottivat korpin siluetin, joka ohitti Myzin ylhäältäpäin kadoten sitten läheiseen metsikköön. myz seurasi katseellaan linnun kulkua, jääden tuijottamaan rautaisella katseella metsän varjoihin. Kulkiko siellä joku? Yksinäisen sielun ruumiillistuma, samanlainen kuin Myz? Ehkäpä liikkui, ehkä ori kuvitteli kaiken.

Jatkettuaan taas päämäärätöntä kävelyään Myz huomasi vähän matkan päässä pienen lätäkön. Sen vesi oli kirkasta ja Myz saattoi hyvin erottaa omat raamikkaat piirteensä. Hymähdys. Kun omistajat olivat hylänneet orin hän oli riutunut, mutta outojen miesten ilmestyessä kuvioihin ruunikko oli jälleen saanut kurvinsa takaisin entisenlaisikseen.

// Tulossa! ^^

Helenia Jääntytär

Kuu loi pitkiä varjoja kirkkaan valonsa avulla - ne kohdat, mihin kalpea valo ei osunut, täyttyivät pitkistä, maata syövistä varjoista. Vietettyään saarella muutaman yön, Helen kulki näitä varjoja pitkin  väsyneenä, kylkiluut alkaen jo näkyä ja katse lasittuneena väsymyksestä. Huolimatta siitä, että tamma ei ollut parhaimmassa kunnossaan, se pyrki pitämään häntäänsä korkealla, askeleensa tasaisina ja katseen vähintäänkin yhtä viehättävältä kuin aina ennenkin. Se ei kuitenkaan tainnut onnistua, ellei tamma väärin ulkonäköään arvellut.

Usva leijaili kaikkialla tamman ympärillä ja kaikkialla alkoi näyttää hyvin aavemaiselta. Yö ei ollut Helenin lempi vuorokaudenaikoja, ei tosiaankaan. Se piti enemmänkin päivästä, jolloin näki ympärilleen, aurinko leikitteli taivaalla ja niityt loistivat mehevän kirkkaina odottaen kulkijaansa. Mutta se vaihe Helenin elämästä oli ohitse, lopullisesti. Haikean mielen saattelemana tamma vilkaisi ympärilleen tarkistaakseen, ettei mikään vaarallinen silmäpari väijyisi sitä yöusvan turvin..

Astelessaan koreasti ja haravoidessaan ympäristöään tamma palautti mieleensä vain alle viikko sitten olleita tapahtumia: nukkumista lämpimässä karsinassa, tallityttöjen paijaamista, mehevien heinien rouskuttelua.. Ne ajatukset olivat lämpimiä, vaikka tamma tunsi sillä hetkellä pelkkää pelkoa, kylmyyttä ja haikeutta. Yhtäkkiä kauempaa kuului liikkettä. Tamma käänsi katseensa äänen suuntaan ja vahvisti epätodelliseksi luulemansa näyn täydeksi todeksi - kyllä, kauempana seisoskeli toinen hevonen, ori ilmassa leijailevan hajun perusteella. Tamman silmät laajenivat innosta ja se näytti säpsähtävän hereille kaamoksestaan. Leijailevin askelin ja katse pian viekkaudesta loistaen tamma otti muutaman raviaskeleen kohti tuntematonta hevosta. Ori oli varmasti huomannut tamman jo, ellei se kuuro ja sokea ollut, mutta silti Helen kuin varmistakseen tahoi ilmoittaa olemassaolostaan tammamaisen vivahteen kera.
"Hei," se hörähti ja asettui nyt kasvotusten oria kohti ja hidasti raviaan niin että seisoi orin vierellä, muutaman metrin päässä. Tamma asetti ystävällisen, viehkeän katseensa toisen silmiin ja heilautti vieläpä häntäänsä jalkojensa juurilla innostuksensa merkiksi. Helen oli enemmän kuin tyytyväinen tavatessaan toisen lajikumppanin - ja vieläpä komean orin! Sitten se ryhtyi katsomaan vastaantulijaa hieman tarkemmin - ori oli kookas, lihaksikas ja varsin komeakin. Tarkempaa ulkonäköä, väritystä tai erikoisia piirteitä tamman silmät eivät havainneetkaan, yö kun vietti pimeydellään ja vain kuun kelmeä valo antoi nähtävyyttä hieman kumpuilevalla niityllä.

Sitten tamma kohdisti katseensa viereiseen lampeen, jonka pinta väreili tasaisena. Helen räpäytti silmiään viehkeästi orille, kaarsi kaulansa elegantin pitkäksi ja sulki silmänsä laskiessaan turpansa veden vietteleväksi. Karmea janontarve täyttyi, ja jälleen tamma kohotti katseensa oriin, nostaen päänsä veden pinnalta.
"Mikä on nimesi?" tamma kysyi ja heilautti harjansa puolelta toiselle. "Minua voit kutsua Heleniksi."