Leidit aamuauringossa

// Tatti ja Cira, welcome! c:

Helenia Jääntytär

Oli aamu, kun Helen - nimeä kantava tamma löntysteli rennoin askelin pitkin varhaisen aamuauringon punertavaa rantaa. Hiekka oli pehmeää, miellyttävän tuntuista ja jokseenkin unettavaa. Tamman kavioissa se tuntui melkein kuin ilmalta. Nuori tamma oli tulostaan saakka herännyt aikaisin eikä kyennyt sen jälkeen nukkumaan, joten aamuisesta rantakävelystä oli melkeinpä tullut tapa. Rauhoittavat laineet merellä ja upea auringon viettelemä näky kohensi Helenin mieltä kummasti. Ennen se ei ollut osannut nauttia rauhasta - ei ennenkuin se päätyi Wexaniciin.

"Täälläpä on kuuma", tamma huokaisi itsekseen ja katsahti merelle. Ehkä pieni pulahdus tekisi hyvää? Tamma oli kuitenkin ensimäistä kertaa omillaan, vaikkakin viikkoja oli jo kulunut. Se ei siis tiennyt, vaaniko noissa tuntemattomissa vesissä vaaroja vai ei. Villeänraikas vesi oli kuitenkin niin houkuttelevaa.. Helen antoi pitkään katseensa valua turkoosin-sinisessä vedessä, ennenkuin lopulta antautui houkutukselle ja ravasi kohti nestettä. Vesi keinui kauniisti puolelta toiselle ja räiskähti tamman kavion osuessa tielle. Vesi oli lämmintä. Helen arasteli, mutta lopulta liukui veteen huokaisten nautinnosta. Lika ja muu rapa poistui keholta ja sai tamman hehkumaan jälleen kauniina, vaikkei se vetänyt vertoja ihmisten antamalle käsittelylle. Raskaalta tuntuva taakka lipui huoletta tamman hartioilta.
"Tämä on ihanaa", pärskähti omaksi mielekseen Helen ja liikutteli raajojaan vedessä kokeilevasti. Tamma oli ollut vain harvoin uimassa, joskus se pääsi uimaan muttei omistaja pitänyt siitä, että tamman hoitajat ratsativat sillä likaisessa järvessä. Uimiseksikaan moista seisoskelua ei voinut sanoa, mutta kaulan keskivaiheille asti vettä ylettyi ja tamma piti siitä.

Yhtäkkiä kauempaa kuului rasahdus. Helen käänsi valppaasti katseensa siihen suuntaan. Tamman sieraimet levisivät sunnattomasta pelosta, mutta lopulta metsän keskeltä pyrähti lentoon vain papukaija, joka raakui kovaan ääneen. Jälleen tamma uskalsi rauhoittua ja sulki jopa hetkeksi silmänsä kiinni saadakseen parhaan nautinnon aamuauringon kullastamasta merivedestä.

Jeeee!!

Colores Cadunt


Cira heräsi raakkuvaan ääneen korvansa juurella. Hän raotti silmiään voipuneena. Oliko tämä taivas? Vai eräänlainen helvetti?
Tamman näön palautuessa normaaliksi hän erotti miljoonia värejä. Otus päästi taas kirskuvan äänen, joka tuntui nyt entistä voimakkaammalta.
Cira nousi kauhuissaan jaloilleen, pysyen hädin tuskin pystyssä. Olio säikähti tammaa ja lepatti pomppien suoraan hänen päänsä vierestä.

Cira veti syvään henkeä. Hän oli nähnyt lintuja, pienistä tiaisista valtaviin petolintuihin. Mutta koskaan hän ei ollut nähnyt mitään tällaista, sateenkaaren väreissä hehkuvaa, raakkuvaa lintua.

Kun tamma otti askeleen taaksepäin, hän tunsi takanaan kylmän seinän. Hänen hengityksensä kiihtyi, tamma kiepahti ympäri salamannopeasti ja nyt hänen turpansa osui suoraan tuohon kylmään aineeseen. Cira tunsi sydämensä hakkaavan tuhatta ja sataa, pystyi kuulemaan epätasaisen ja hätäisen pulssin korvissaan.

Hän ei enää kestänyt. Ei enää.
Tamman jalat pettivät, hän kaatui maahan. Kuiva hiekka pöllysi hänen allaan, kun Cira antoi periksi.
Mitä minä olen tehnyt? Teinkö jotain väärin, jätinkö jotakin tekemättä? Onko tämä todella loppuni?
Cira päästi ilmoille syvän valitushuudon, terävän hirnahduksen. Hän huomasi itsekin, kuinka käheä hänen äänensä oli.
Tamma antoi vallan tuntemattomalle ja päästi silmänsä sulkeutumaan hitaasti.

Helenia Jääntytär

Tamma antoi laineiden lyödä kylkiinsä vielä hetken, kunnes lopulta ujuttautui pois merivedestä ja ravisteli itsensä kuivaksi rannalle päästyään. Vesi valui pitkinä noroina pois tamman keholta, säästä laihtuneeseen kehoon ja sieltä jalkoihin. Helen otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsahti rautaporttia kohti, joka lipui kukkuloiden takana. Sen suorat ja vahvat piirteet ja muistutus kylmästä kosketuksesta sai Helenin sulkemaan silmänsä ja pärskähtämään saadakseen ajatukset pois mielestä.

Yhtäkkiä ilmaa halkoi käheä, mutta silti terävä hirnahdus. Tamma höristi korviaan ja tajusi äänen todellakin kantautuneen rautaportin luolta. Oliko se uusi hevonen? Hän ei ollut nähnyt monia sen jälkeen, kun oli itse tullut, mutta tahtoi nyt jonkun lopulliseksi seurakseen. Olisin vain ottanut heti ensimmäisen hevosen matkaseurakseni.. tamma torui mielessä itseään ja koki katumusta sitä kohtaan, että oli päättänyt huolimatta monesta tapaamastaan hevosesta jatkaa matkaa yksin. Ehkä hän nyt löytäisi hevosen, jonka kanssa tulisi toimeen ja jonka kanssa selviytyä?
"Jos odotan kuitenkaan hetkeäkään, ei ole enää hevosta jonka kanssa aikaa viettää", Helen muistutti itselleen ääneen ja lähti ravaamaan reippain ja joustavin askelin kohti ylämäkeä, joka vei kohti rautaporttia. Päästessään pois hiekalta, Helen nosti matkaatavoittavan ja tahdikkaan laukan. Kaviot tuottivat laukka-askelten äänen ja pehmeään maahan jäi kavionjälkiä, jotka kuitenkin haihtuisivat nopeasti pois ruohon noustessa jälleen pystyyn voimakastahtoisena. Pienimuotoinen tuuli tuiversi tamman kasvoja ja ryntäitä, joka tuntui Helenistä itseasiassa ihan hyvältä. Varhainen aamuaurinko loi pitkiä varjoja ja koko saari näytti kauniilta.

Hetken kuluttua Helen oli saavuttanut mäkien ylimmän niityn ja näki rautaportin muutamien metrien päässä. Sen vieressä Helen erotti itseensä nähden pienikokoisen (?) hevosen, joka makasi maassa silmät suljettuina. Nopeasti tamma ravasi tämän luokse pienimuotoisesti hätääntyneenä.
"Hei, oletko kunnossa?", Helen aloitti ja kosketti varovasti turvallaan hevosta päähän saadakseen tämän heräämään.
"Mikä on nimesi?", tamma jatkoi ja katsoi lempein silmin ja pienen hymyn saattelemana toiseen tammaan.